Valetasapuolisuus ja valekompromissi

Uusin blogikirjoitukseni kahdesta tiedeviestinnän onglemasta löytyy linkistä Valetasapuolisuus ja valekompromissi

Valetasapuolisuus ja valekompromissi

“That’s the problem with our obsession to always see two sides of every issue equally… It means we have to pretend there are always two truths, and the side that doesn’t know anything has something to say.”       
Bill Maher
 

Keinotekoinen kompromissi https://pixabay.com/fi/kilpi-directory-oikeus-v%C3%A4%C3%A4r%C3%A4-pois-492989/

 
Tutkimustiedon viestinnässä vaikuttaa kaksi hyvin tavallista haastetta. Nämä haasteet ovat ”false balance” ja ” false compromise”. Näille termeille ei liene yleisesti hyväksyttyä suomennosta mutta ensin mainitun voisi kääntää termiin ”valetasapuolisuus”. Jälkimmäinen voisi olla ”valekompromissi”.
Näihin ilmiöihin törmää usein television haastatteluohjelmissa ja myös lehtien artikkeleissa. Terveysaiheissa nämä ilmiöt tuntuvat olevan vielä yleisempiä kuin muissa teemoissa.
Valetasapuolisuus
Tasapuolista uutisointia pidetään yleisesti hyvän journalismin ominaisuutena. Yleisön on saatava tietää myös asioiden eri näkökulmat. Tämä ei kuitenkaan pitäisi tarkoittaa sitä, että kaikki näkökulmat ansaitsisivat samanlaisen painoarvon.
Kun erilaiset näkökulmat saavat viestinnässä samanlaisen painoarvon riippumatta siitä, millaisia perusteita näkökulmille on olemassa, puhutaan valetasapuolisuudesta.
Tieteessä hypoteesin (esim. terveysväite) esittäjällä on tavallisesti jonkinlaista tutkimusnäyttöä, jonka pohjalta hän esittää hypoteesinsa. Tämä tutkimusnäyttö tulee olla avoimesti saatavilla ja muidenkin tarkasteltavissa. Sen jälkeen kun hypoteesi on esitetty, sitä testataan ja haastetaan ja se yritetään kumota. Hypoteesi jota ei ole kyetty kumoamaan, jää toistaiseksi voimaan ja on pohjana seuraaville tutkimuksille.
Tiede rakentuu sitten niiden hypoteesien varaan, jotka saavat eniten tukea tutkimuksista. Vähitellen tietoa kertyy lisää ja varmuus hypoteesien totuudenmukaisuudesta lisääntyy ja tarkentuu. Hyvin harvoin tulee niin mullistavaa uutta tietoa, että moneen kertaan testattu perushypoteesi kumoutuu.
Tieteellinen tieto ei kuitenkaan koskaan ole täydellisen varmaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sen voisi kuka vain ja ilman kunnon perusteita kumota. Vahvan tutkimusnäytön tilanteessa riski siihen, että tieto on väärää, on hyvin pieni.
Vaikka tieteellisen käsitykseen liittyy aina epävarmuus, tätä epävarmuutta tai tieteeseen liittyviä historiallisia käsitysten muuttumisia ei voida käyttää sellaisenaan uuden hypoteesin puolustamiseen. Kunkin uuden hypoteesin perustelemiseksi pitää voida tarjota tutkittua tietoa, joka tukee juuri tätä uutta hypoteesia.
Kun joku esittää kilpailevan hypoteesin tai terveysväitteen, se tulee altistaa samanlaiselle epäilylle, kritiikille ja kumoamisyrityksille kuin aikaisemmatkin hypoteesit. Ennen kuin se on kunnolla testattu, ei tieteellisessä keskustelussa tällaista hypoteesia voi ottaa vakavasti eikä sitä voi käyttää jo aiemmin tutkitun tiedon kiistämiseen.
Vähitellen tutkimusnäytöstä syntyy tieteellinen teoria. Vaikka sana teoria voi jonkun mielestä tarkoittaa vain filosofista pohdintaa sohvan pohjalla, tieteellinen teoria perustuu pitkään ja kattavaan tutkimusnäyttöön eikä vain mielikuvitukseen.
Esimerkkinä tällaisesta tieteellisestä teoriasta ovat evoluutioteoria ja suhteellisuusteoria, joiden toimivuutta on testattu tuhansissa ja tuhansissa tutkimuksissa. Tällaisia teorioita ei voi kumota pelkästään keksimällä uuden hypoteesin taikka väittämällä ettei usko niihin.
Oma ryhmänsä ovat väitteet, joita ei voida edes tutkia, saati sitten kumota. Tieteellisessä tutkimuksessa keskeistä on, että väitettä tulee voida tutkia ja altistaa kumoamiselle eli väitteen tulee olla falsifioitavissa. Esimerkiksi monia uskonnolisia väitteitä ei voi tieteellisesti tutkia. Meillä ei ole keinoa esimerkiksi todistaa, että Jumalaa ei ole olemassa. Tosin ei Jumalan olemassaoloa ole myöskään tieteellisesti osoitettu. Tällöin kysymys on uskomuksista; ei rationaalisista tosiasioista, joita voitaisiin lähestyä tieteellisin keinoin.
Kun journalistit käsittelevät tieteellistä tietoa, he valitettavan usein unohtavat huomioida tutkimusten tuottaman painoarvon erilaisille väittämille. Tilanne johtaa usein virhetulkintaan, että kaikki väitteet olisivat painoarvoltaan samanlaisia. Journalismi, joka virheellisesti antaa kaikille näkökulmille saman painoarvon mitätöi juuri tieteen yhden keskeisimmän periaatteen.
Ehkä esimerkit valaisevat ilmiötä parhaiten. Television ajankohtaisohjelmassa keskustellaan terveyteen liittyvästä kysymyksestä. Haastateltavaksi on valittu 30 vuotta aihetta selvittänyt tutkija, joka on kirjoittanut aiheesta lukuisia tieteellisiä vertaisarvioituja julkaisuja ja jota pidetään kansainvälisessä tutkijayhteisössä kyseisen alan asiantuntijana.
Hänelle on vastapuoleksi valittu itseoppinut henkilö, joka on raflaavilla nykykäsityksistä poikkeavilla väitteillään saanut median huomiota. Tämä henkilö ei ole tehnyt aiheesta itse tutkimuksia vaan on lähinnä tutustunut aiheeseen valikoidusti. Tämän perusteella hän on mediassa asettanut itsensä asiantuntijan rooliin. Kolmantena henkilönä on maallikko, joka on sattumalta kommentoinut aiheeseen liittyvää mediassa.
Kun nämä kolme henkilöä sijoitetaan suoraan lähetykseen keskustelemaan ja väittelemään jostain terveysväittämästä, on kyseessä juuri ilmiö nimeltä valetasapuolisuus.
Toimittaja lähtee tässä tilanteessa siitä, että jokaisessa asiassa olisi olemassa kaksi tai enemmän totuuksia. Siten myös sillä, joka ei tiedä asiasta oikeastaan mitään, olisi jotakin sanottavaa. Ajatuksena on, että kuka tahansa voisi kumota pienen perehtymisen jälkeen omalla mielipiteellään tieteellisen tutkimusnäytön ja kiistellä asiasta oikean asiantuntijan kanssa.
Hiljattain televisiossa väiteltiin maidosta. Asiantuntijaksi oli kutsuttu ravitsemustieteilijä ja vastapuoleksi homogenoimattoman luomumaidon puolestapuhuja ja kolmanneksi osapuoleksi ns. luonnollisten arvojen kannattaja. Keskustelu ei luonnollisesti ollut rakentavaa sillä kyseessä olivat uskomukset vastaan tutkittu tieto.
Tilannetta kuvaa hyvin yksityiskohta, jossa väitettiin, että raakamaito on hyvä D-vitamiinin lähde kun taas prosessoitu maito on huono. Faktat olivat ilmeisimmin unohtuneet tarkistaa sillä raakamaidon D-vitamiinipitoisuus on todellisuudessa hyvin pieni vaikka rasvan poistaminen sitä edelleen vähentääkin. Kaupan normaaliin maitoon taas on lisätty D-vitamiinia, jotta saisimme sitä tarpeeksi.
Ilmastonmuutoksen uutisoinnin osalta valetasapuolisuudella on ollut voimakas vaikutus väestön käsityksiin ilmastonmuutoksen syistä. Yhdysvalloissa tehdyissä haastatteluissa havaittiin, että televisio-ohjelmia katsoneet uskoivat, että lähes puolet ilmastotutkijoista epäilisi ilmastonmuutoksen olevan ihmisen aiheuttamaa. Todellisuudessa luku on vain 3%. Tämä virheellinen käsitys syntyi, kun ohjelmissa ilmastonmuutoksen kieltäjät olivat saaneet omaa edustustaan suuremman näkyvyyden.
Suomalaisen televisiokanavan kolesteroliväittelyissä mukana oli sekä alan asiantuntijoita että lauma muita ihmisiä, jotka olivat esittäneet mielipiteitään kolesterolista mediassa. Keskustelussa mm. väitettiin, että kolesteroli ei aiheuttaisikaan ateroskleroosia kun suonet kuitenkin lopulta kalkkiutuvat. Tätä väitettä ei koko ohjelman aikana selkeästi kumottu vaikka kolesterolin ja ateroskleroosin välinen yhteys on todistettu tuhansissa tutkimuksissa sekä eläimillä että ihmisillä. Tällaista tutkimusnäyttöä ei voida kumota TV-ohjelmassa esitetyillä mielipiteillä.
Kun tämänkään tason tietoa ei saada esitettyä ohjelmassa niin, että perusfaktat ovat kohdallaan, miten voidaan odottaa hieman kiistanalaisempien asioiden selviävän? Valetasapuolisuuden yleisyys television ajankohtaisohjelmissa mielestäni kyseenalaistaa koko formaatin idean. Perustellusti voi kysyä, onko ohjelmilla muuta kuin viihdearvo?
Valetasapuolisuus on toisinaan tulkittu myös median velvollisuudeksi. Yksi äärimmäinen esimerkki tästä on Yhdysvalloista, jossa taannoin keskusteltiin pitäisikö TV-kanavalla esitetyn holokaustiohjelman yhteydessä antaa yhtä paljon aikaa holokaustin kieltäjille.
Tieteelliset lehdetkin syyllistyvät ajoittain samaan virheeseen. Tämän vuoden heinäkuussa British Medical Journal julkaisi artikkelin, josta osa oli tutkijan analyysi homeopatian tutkimusnäytöstä ja toinen osa homeopatian kannattajan kirjoittama teksti, joka oli lähes kokonaan pseudotiedettä. On vaikea ymmärtää, mitä BMJ tällä politiikallaan tavoitteli.
Kun televisio-ohjelmissa ja lehtiartikkeleissa valetasapuolisuus on yleistynyt, asiantuntijat eivät enää ole halukkaita osallistumaan näihin tilaisuuksiin. Miksi osallistuisi keskusteluun, jossa väitteitä ei tarvitse perustella muutoin kuin omilla tuntemuksilla tai kokemuksilla? Miksi leimaisi itsensä julkisesti keinotekoisen kiistan osapuoleksi?
Kiistatilanteissa toimittaja saattaa aidosti kuvitella pyrkivänsä tasapuolisuuteen ja jäädä ikään kuin neutraaliksi kuuntelijaksi kiistelijöiden välimaastoon. Todellisuudessa hän kuitenkin aiheuttaa toiminnallaan juuri totuuden vääristymistä. Toimittaja saattaa asettua itse luomansa keinoteikoisen kiistan yläpuolelle ja esittää, että totuus voisi olla jossakin näiden väittelijöiden mielipiteiden välimaastossa. Tällöin hän toteuttaa ilmiötä nimeltä ”valekompromissi”.
 
Valekompromissi
“Some say the sun rises in the east, some say it rises in the west; the truth lies probably somewhere in between”
Ilmiöllä on englannin kielessä useita nimiä. False compromise –termin synonyyminä käytetään argument to moderation ja middle ground.
Ilmiöllä tarkoitetaan sitä uskomusta, että totuus aina löydettäisiin kahden ääripään välistä; kompromissina. Tämä on jokapäiväinen ajatusvirhe. Lähtökohtana on, että esitettyjen kahden väitteen painoarvo olisi samanlainen.
Ongelma korostuu kun media käsittelee kiistanalaisia aiheita. Esille tuodaan ääripäät, jotka eivät välttämättä edusta todellista erimielisyyden tilannetta.
Itseään tasapuolisena pitävä toimittaja automaattisesti pyrkii hakemaan totuutta näiden kahden ääripään välistä ikään kuin keskiarvona. Logiikassa lähdetään siitä, että molemmat ääripäät ovat virheellisiä. Silloin kuitenkin unohdetaan kokonaan se mahdollisuus, että toinen näistä väitteistä voisikin olla oikea ja toinen väärä.
Ilmiön seurauksena usein mennään vain kauemmaksi totuudesta. Ilmiötä kuvaakin ns. Okrentin laki: Pyrkimys tasapainoon voi itse asiassa luoda epätasapainoa sillä toisinaan jokin asia on totta.
Ehkä esimerkit valaisevat tätäkin ilmiötä. Aikanaan kun väiteltiin siitä, onko orjuus oikein vai väärin, mielipiteet erosivat toisistaan rajusti. Olisiko sitten oikein päätellä, että totuus olisi jossain näiden välissä? Pikkuisen orjuutta olisi vielä ok?
Tietty valtio harjoittaa aggressiivista sotapropagandaa kiistassa naapurimaansa kanssa. Muut maat tiedottavat asiasta oman parhaan tietämyksensä mukaan. Keinotekoinen kompromissi toimii niin, että ulkopuolisilla on taipumusta tulkita tilanne sellaiseksi, että totuus olisi näiden tiedotuksen välimaastossa. Tämä ilmiö toimii näin, vaikka on yleisesti tiedossa, että toinen osapuoli on asiassa osallinen ja harjoittaa tietoista propagandaa. Tämän ilmiön vuoksi propaganda on tekijälleen hyödyllistä. Vaikka emme uskokaan propagandan olevan totta, otamme kuitenkin sen tahattomasti huomioon hakiessamme tulkintoihin keinotekoisia kompromisseja.
Lehtimainos väitti, että raudanpuuteanemiaa voisi hoitaa maidosta hapatetulla tuotteella. Asiantuntija kertoi, että tuotteen valmistamiseen käytetyssä maidossa ei ole merkittävästi rautaa. Väite ei siten voinut pitää paikkaansa. Jos hakisimme keinotekoisesti kompromissia, saattaisimme hyväksyä, että tuote saattaisi kuitenkin vaikuttaa raudanpuuteanemiaan.
Valekompromissi toimii myös politiikassa. Homoseksuaalit halusivat oikeuden mennä naimisiin. Vastustajat eivät halunneet antaa heille tätä oikeutta. Valekompromissin seurauksena homoseksuaalit saivat aikanaan rekisteröidyn parisuhteen, jota päätöstä nyt ollaan korjaamassa.
 
Miten nämä kaksi sudenkuoppaa voitaisiin välttää?
Valetasapuolisuus voidaan välttää sillä, että käytetään objektiivisia kriteereitä arvioimaan väitteiden painoarvoa eikä vain anneta kaikille mielipiteille samanlaista painoa. Näitä kriteereitä käytetään laajasti tieteessä koko ajan. Johtopäätöksiltä tulisi edellyttää loogisuutta. Tutkimustulosten tulisi tukea väitteitä. Empiiristä kokemusta ja asiantuntijoiden konsensusta tulisi hyödyntää useammin vastakkainasettelun sijaan.
Hiljattain BBC päätti reagoida tilanteeseen ja on ohjeistanut toimittajiaan kiinnittämään ilmiöön huomiota. BBC kehottaa toimittajiaan jättämään tiedeohjelmista pois näkemykset, joihin ei ole olemassa tieteellistä näyttöä.
On hyvä kuitenkin huomata, että valetasapuolisuuden välttäminen ei kuitenkaan saa johtaa sensurointiin. Emme saa estää eriävien mielipiteiden taikka uusien hypoteesien esittämistä vaan vaatia ainoastaan sitä, että mielipiteiden taustalla oleva kokemus ja näyttö tulisi vaikuttaa väitteen painoarvoon.

Aiheuttaako kännykkä aivokasvaimia?

Uusin kirjoitukseni TS-Hyvinvoinnissa kännykän aivokasvainriskeistä

Kännykän käyttö ja aivosyöpä

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin sähköyliherkkyyttä. Sen lisäksi kännykän käyttöön liittyy toinenkin pelätty ilmiö: Aiheuttaako kännykkä aivosyöpää?
Aiheesta on keskusteltu blogeissa ja TV-ohjelmissa. Hiljattain aihetta käsitteli myös YLEn MOT, joka tyypilliseen tapaansa tavoitteli aiheella kohua.
Ohjelmassa mm. korostettiin, että WHO:n International Agency for Research on Cancer (IARC) on todennut matkapuhelinten saattavan aiheuttaa syöpää. MOT:n ohjelmassa entinen Säteilyturvakeskuksen (STUK) tutkimusprofessori Dariusz Leszczynski totesi: ”Jos joku käyttää kännykkää yli 10 vuotta noin puolisen tuntia per päivä niin silloin se riski saada aivokasvain nousee.”
Suomessa toimii tänään myös yrityksiä, jotka ensin arvioivat säteilyn määrät ja sitten myyvät laitteita, maaleja ja kankaita kännykkäkenttien poistamiseen.
Silti emme ole saaneet vahvoja viranomaisten suosituksia kännykän käytöstä. Onko STUK siis salaliitossa kännykkävalmistajien kanssa? Piilotellaanko meiltä jotain tärkeää tietoa?

Käytän tätä terveysväitettä nyt työkaluna esitelläkseni tiettyjä tieteellisen tutkimuksen periaatteita ja haasteita. Pyrin lopuksi antamaan vastauksen tähän kysymykseen.
Miten tutkimustietoa kerätään ja valikoidaan?
Tutkimuksia etsitään pääasiassa tietokannoista (esim. Medline, Web of Science, Cochrane), joissa on terveystieteiden osalta lähes 100% kaikista julkaisuista, joilla on todellista merkitystä.
Itse tieteellisten lehtien luotettavuuden arviointi tänään ei ole helppoa sillä verkossa julkaistavia ns. open access -lehtiä on runsaasti ja niiden taso vaihtelee. Periaatteessa luotettavimpina voidaan pitää tunnettuja lehtiä, jotka jo maineensa vuoksi pyrkivät ylläpitämään laatua ja kunnon vertaisarviointia. Vähemmän tunnetussakin lehdessä julkaistu tutkimus voi olla asiallinen mutta uskottavuutta on viime aikoina heikentänyt lukuisat verkkojulkaisut, jotka julkaisevat mitä vain kirjoittajan maksaessa julkaisuhinnan.
Tärkein asia on tietenkin itse tutkimus ja sen laatu. Pelkän asiantuntijan mielipiteen lisäksi heikoin näyttö on yksittäisillä potilastapauksilla ja potilaiden subjektiivisilla kokemuksilla. Sen yläpuolella ovat tavalliset tutkimukset.
Yksi tyypillisistä on ns. tapaus-verrokkitutkimus, joihin palataan jäljempänä. Potilasmäärältään suuremmat tutkimukset ovat luonnollisesti vaikuttavampia ja vahvempaa näyttöä saadaan erilaisista väestökohorteista. Itse tutkimuksista vaikuttavimpina pidetään satunnaistettuja ja sokkoutettuja tutkimuksia.
Suurin painoarvo syntyy, kun kootaan yhteen runsaasti hyvälaatuisia suuria tutkimuksia ja tehdään systemaattinen katsaus.
Tämä ylläkuvattu arviointi ei luonnollisesti ole ainoa kriteeri vaan jokaiseen tutkimukseen liittyy runsaasti muita kriittisiä seikkoja. Koehenkilöiden valintakriteerit ja valinnan onnistuminen ovat tyypillisesti sellaisia; käytetyt menetelmät ja niiden luotettavuus, tilastolliset menetelmät ja tietenkin tuloksista tehdyt johtopäätökset. Tutkija mielellään antaa tuloksistaan mahdollisimman mairittelevan tulkinnan eikä tutkijan kirjoittamaan yhteenvetoon voi pelkästään luottaa.
Yksi tärkeä muistettava ilmiö on se, että tutkimuslöydöksiä mitataan tilastollisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että käytetään todennäköisyyksiä. Tyypillisin tapa on hyväksyä 5% virheen mahdollisuus.
Tämä tarkoittaa, että kun löydös on tilastollisesti merkitsevä, se on sitä 95% todennäköisyydellä. On selvää, jos sama tutkimus tehtäisiin 20 kertaa, tulee todennäköisesti yhden kerran tulos joka on ristiriidassa muiden 19 kanssa. Tämä poikkeava tulos voi tietenkin olla vaikka se ensimmäinen. Tämän vuoksi yksittäisen tutkimustuloksen painoarvo on melko vähäinen ja jokainen tulos pitää varmistaa moneen kertaan ja mieluummin eri tutkijan toimesta.
Vastaavasti mitattaessa 20 eri suuretta, todennäköisesti yksi niistä tuottaa löydöksen; oli todellisuudessa eroa taikka ei. Tutkimuksien yhtäaikainen tarkastelu on keskeistä, jotta havaitaan mihin suuntaan tulosmassa painottuu. Tyypillinen virhe on ns. kirsikanpoiminta, missä valitaan yksi omaa uskomusta tukeva tutkimus ja tuodaan sitä esille.
Tulosten merkittävyyttä tulee arvioida reaalimaailmassa. Vaikka havaittaisiinkin tilastollisesti merkittävä tulos, se ei kuitenkaan välttämättä ole oikeasti merkittävä. Esimerkiksi kun testataan uutta rohtoa verenpaineen alentamisessa 1000 potilaalla, voidaan havaita, että se laskee verenpainetta keskimäärin 1 mmHg. Tämä voi olla tilastollisesti merkittävä johtuen suuren potilasmäärän voimasta. Se ei silti tarkoita, että tuolla 1 mmHg laskulla olisi hoidollista merkitystä.
Usein tuloksia yleistetään liikaa. Esimerkiksi, jos jollakin aineella on vaikutusta veren tulehdusmuuttujiin, siitä ei suoraan voi päätellä, että aine parantaisi tulehduspotilaiden toipumista. Tutkimusta pitäisi jatkaa ja katsoa parantaako aine oikeasti juuri tätä toipumista.
Toinen tyypillinen ongelmallinen yleistys on siirtää rotissa taikka soluissa havaitut tulokset suoraan ihmisiin. Eläinkokeiden perustella ei voi varmistaa hoidon toimivuutta ihmisillä.
Mitä tiedämme kännykän käyttöön liittyvien sähkömagneettisten kenttien vaikutuksesta?
Kännykän epäiltyjen haittojen yhteydessä on periaatteessa kysymys siitä aiheuttavatko radiotaajuiset sähkömagneettiset kentät kyseisellä tehotasolla pahanlaatuisia aivokasvaimia.
Radiotaajuisten sähkömagneettisten kenttien energia on liian pieni rikkomaan DNA-rakenteen. Yhtenä teoreettisena mekanismina on ajateltu, että sähkömagneettinen kenttä heikentäisi DNA:n pilkkoutumisten korjausmekanismeja. Meillähän on joka hetkellä DNA-vaurioita miljardeissa soluissa ja näitä korjataan koko ajan tehokkaalla systeemillä, jotta ne eivät aiheuttaisi ongelmia, kuten syöpää.
IARC on analysoinut tutkimukset kännykkäkenttien karsinogeenisyydestä. Sähkömagneettisilla kentillä ei eläinkokeissa kyetty saamaan aikaan DNA-vaurioita eikä kasvaimia 33 tutkimuksessa 37 arvioidusta. IARC totesi, että näyttöä kenttien karsinogeenisyydestä on heikosti (”limited evidence”).
Kun on mitattu ihmisillä kudoksissa tapahtuvia muutoksia, on voitu havaita nykypäivän kännyköillä lähinnä lämpötilan nousu, joka on kuitenkin hyvin pieni verrattuna lämpötilan fysiologiseen vaihteluun. Lämpötilan nousun ei edes kuvitella aiheuttavan syöpää. Tälle mikroaaltojen aiheuttamalle lämpövaikutukselle (SAR) on annettu yläraja viranomaisten toimesta.
Kudoksessa tapahtuvat biologiset muutokset, todennäköisesti vähäisen lämpötilan nousun vaikutuksesta, ovat luonnollisesti odotettuja sillä mikä tahansa ulkoinen tekijä, joka vaikuttaa kudoksen jollain tavalla heijastuu myös aineenvaihdunnassa. Esim. painamalla sormella käden ihoa, sormen alla olevien solujen aineenvaihdunta muuttuu.
Mitä kertovat tutkimukset, jotka ovat tutkineet aivokasvainten ja kännykän yhteyttä?
Kännykän ja aivosyövän yhteyttä on tutkittu kohtalaisen pienessä määrässä tapaus-verrokki- ja kohorttitutkimuksia. Nämä tutkimukset ovat tiivistettynä seuraavat:
Interphone-tutkimukseen¹ valittiin 2708 aivokasvainpotilasta (gliooma) ja heille valikoitiin 2409 mahdollisimman samanlaista verrokkia, joilla ei ollut kasvainta. Tutkittavilta kysyttiin kyselykaavakkeella kännykänkäytön tietoja menneiltä vuosilta. Aivokasvainpotilailla oli tilastollisesti pienempi kännykän käyttö kuin verrokeilla (OR 0.81; CI 0.7-0.94). Aivokasvainpotilaat eivät eronneet verrokeista käyttövuosien, soittominuuttien eikä soittomäärien osalta muuten kuin että suurimman soittominuuttien (>1640 tuntia) ryhmässä olivat aivokasvainpotilaat yliedustettuna. Tarkemmassa tarkastelussa havaittiin, että ryhmässä, jotka olivat aloittaneet kännykän käytön hiljattain (1-4 vuotta aiemmin) oli 23 runsaasti soittanutta kun verrokeissa vain 8 henkilöä raportoi suuresta käytöstä. Niissä ryhmissä, joissa kännykkä oli ollut pidempään käytössä (5-9 vuotta taikka yli 10 vuotta), tätä eroa ei nähty.
Tutkijat tulkitsivat tutkimuksen löydökset niin, että selvää näyttöä kännykän aiheuttamista aivokasvaimista ei löytynyt. Ei ole uskottavaa, että kännykän käyttö yleisesti vähentäisi aivosyöpää, mutta sitten lisäisi sitä niillä käyttäjillä, jotka olisivat hiljan sen hankkineet mutta ei niillä, jotka ovat käyttäneet sitä pitkään ja runsaasti.
Tapaus-verrokki-tutkimuksessa tutkittavien ja verrokkien valinta juuri samanlaisiksi on haastavaa. Kännykän käyttötiedot saatiin haastattelemalla. Kuinka luotettavasti voidaan saada tietoa kännykän käytöstä muistelemalla (osassa tapauksista tieto potilaan omaiselta) vuosien, jopa yli 10 vuoden taakse? Lisäksi kysyttäessä käytöstä, mahdollinen assosiaatio sairauteen voi ehkä vaikuttaa potilaiden ilmoittamaan lukuun. Alaryhmäanalyysit ovat yleisesti myös vähemmän luotettavia.
Hardellin² viimeisimmässä tapaus-verrokki-tutkimuksissa on yhdistetty kaksi erillistä tutkimusta voiman lisäämiseksi. Tutkimusiin oli valittu 1498 pahanlaatuista aivokasvainpotilasta ja 3530 tervettä kontrollia. Aivokasvainpotilaat raportoivat suurempia kännykän käyttölukuja. Glioomapotilaat olivat yliedustettuina (OR 1.3; CI 1.1-1.6) kännykän käyttäjissä ja niissä, joilla se oli ollut yli 5 vuotta. Potilaiden määrä pidemmissä käyttäjäryhmissä oli kuitenkin melko pieni. Syöpäpotilaat raportoivat myös suuremmista soittominuuteista.
Tutkimus viittaa siihen, että kännykän käytöllä ja aivokasvaimilla olisi yhteys. Tutkimuksessa on luonnollisesti samat rajoitteet kuin Interphone-tutkimuksessa. Käyttötiedot saatiin haastattelemalla menneiden vuosien käyttöä. Väestöstä yritettiin valita verrokit, jotka muistuttaisivat mahdollisimman paljon potilaita muuten kuin kasvaimen osalta. Tosin kasvainryhmässä oli miehiä 59% kun taas verrokeissa oli miehiä 42%. Takavuosina miesten tiedetään käyttäneen kännykkää selvästi enemmän kuin naisten ja vaikka ero otettiin huomioon tilastollisessa tarkastelussa, se saattaa vaikuttaa tuloksiin.
CERENAT³ tapaus-verrokki-tutkimuksissa oli valittu 253 pahanlaatuista aivokasvainpotilasta, 194 meningeoomapotilasta ja 892 tervettä kontrollia. Yleisesti ei todettu suurempaa kännykän käyttöä kasvainryhmissä (glioomat OR 1.24; CI 0.86-1.77). Kuitenkin suurimmat käyttöluvut raportoineita (=896 h) oli enemmän molemmissa kasvainryhmissä (glioomat OR=2.89; CI 1.41-5.93, meningeoomat OR=2.57; CI 1.02-6.44). Ero syntyi kuitenkin varsin pienistä potilasmääristä sillä suuria käyttölukuja raportoi glioomapotilasta 24 henkilöä kun verrokeissa näitä oli 22 kpl.
Tutkimuksessa on luonnollisesti samat rajoitteet kuin kahdessa edellisessä tapaus-verrokkitutkimuksessa eli käyttöluvut saatiin haastattelemalla. Eroa ei havaittu koko materiaalissa vaan suurkäyttäjissä mutta suurkäyttäjien määrät olivat hyvin pieniä ja jo muutaman potilaan raportoimat suuret soittominuutit vaikuttavat tuloksiin. Erikoista tutkimuksessa oli myös se, että myös meningeoomien joukossa oli enemmän suurkäyttäjillä, kun aikaisemmissa tutkimuksissa nämä hyvänlaatuiset kasvaimet eivät olleet liittyneet kännykän käyttöön. Tutkimuksen perusteella myös kaupunkialueella kännykän käyttö olisi haitallisempaa kuin maaseudulla.
Tanskalaisessa kohorttitutkimuksessa⁴ tutkittiin aivokasvainten riskiä kännykänkäyttäjillä. Tutkimuksessa yhdistettiin operaattoreiden rekisteritiedot ja syöpärekisterin tiedot. Tutkimuksessa mukana oli 358 403 kännykkäliittymän tilaajaa ja yhteensä 3,8 miljoona henkilövuotta. Heillä havaittiin seurannassa 10 729 aivokasvainta. Kännykän käyttäjillä ja ei-käyttäjillä ei ollut eroa aivokasvaimeen sairastumisessa. Kun tutkittiin erikseen niitä, joilla kännykkä on ollut pisimpään käytössä (=13 vuotta) ei myöskään nähty eroa miehillä (OR 1.03; CI 0.83-1.27) eikä naisilla (OR 0.91; CI 0.41-2.04). Ei myöskään nähty merkkejä annos-vasteesta eikä kasvaimen paikka liittynyt kännykän vaikutuspaikkaan.
Tutkimuksen voima potilasmäärän perusteella on tietenkin selvästi suurempi kuin edellisissä. Suurimpana heikkoutena on se, että kännykän käytöstä ei ollut tietoa saatavissa sillä rekisteristä oli saatavissa ainoastaan liittymän olemassaolotiedot. Toisin kuin joissakin kirjoituksissa on väitetty, tutkimus ei ollut teleoperaattoreiden rahoittama vaan riippumaton akateeminen tutkimus.
Deltour ja kumppanit⁵ analysoivat Pohjoismaisessa väestötutkimuksessa aivokasvainten esiintyvyyttä ja niiden yhteyttä kännykän mahdollisiin vaikutuksiin. He analysoivat glioomien ilmaantumista ja vertasivat havaittua lukua odotettuihin ilmaantuvuuslukuihin, mikäli em. tapaus-kohortti-tutkimusten riskiluvut olisivat totta. Vuosittaiset ikävakioidut aivokasvainmäärät 20-79 vuotiailla miehillä ja naisilla analysoitiin vuosien 1979-2008 syöpärekistereistä. Rekisteri kattaa koko väestön Tanskassa, Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa (17 miljoonaa asukasta). He eivät nähneet syöpien ilmaantumisessa mitään sellaista suuntausta, joka tukisi tapaus-kohortti-tutkimusten lisääntynyttä kasvainriskiä 30 seurantavuoden aikana. Tutkijat toteavat, että joko kännykkäaltistus pitää olla vieläkin pidempikestoinen taikka riskin olla selvästi pienempi tai puuttua kokonaan.
Myös Yhdysvalloissa on tehty vastaava analyysi 24 813 yli 18-vuotiailla aivokasvainpotilaalla⁶ vuosilta 1992-2008 ja tulokset olivat samanlaiset. Mitään merkkejä kasvusta ei nähty ja toteutuneet luvut eivät tukeneet Hardellin² riskianalyysiä.
Olennainen kysymys on, kuinka luotettavia syöpärekisterit ovat? Yleisesti Pohjoismaisia rekisterejä pidetään luotettavina. Kun kysymys on näinkin vakavasta sairaudesta, voisi uskoa, että rekisteri on riittävän kattava eikä ainakaan ajan suhteen voi olettaa olevan muutosta rekisterin luotettavuudessa.
Kun tutkitaan koko väestöä, voi käydä niin, että pienet muutokset ikään kuin laimenevat muiden sekoittavien tekijöiden seurauksena. Näin myös luonnollisesti käy aivokasvainten osalta. Mikäli riski on pieni, se ei näy vielä väestötasolla.
Toisaalta Hardellin tapaus-verrokki-tutkimuksissa havaittu kännykän aiheuttama riskin kasvu olisi varsin suuri, jopa 2-4 kertainen. Tällainen riskin kasvu tulisi kyllä näkyä jo väestössä varsinkin kun 80-luvulta tähän päivään kännykän käyttö on kasvanut 0%:sta lähes 100%:iin.
Johtopäätökset

Edellä käsiteltyjen tutkimusten perusteella tulkinta on, että meillä ei ole selvää näyttöä siitä, että kännykät aiheuttaisivat aivokasvaimia. Pikemminkin tutkimusmassa kallistuu sille puolella, että riskiä ei ole taikka se on hyvin pieni.
Miten sitten on selitettävissä se, että IARC on vuonna 2011 todennut, että radiotaajuiset sähkömagneettiset kentät ovat mahdollisesti karsinogeenisiä ihmisille (radiofrequency electromagnetic fields are possibly carcinogenic to humans, Group 2B).
Luokka 2B tarkoittaa, että tutkimusten perusteella (limited evidence) karsinogeeninen riski saattaa olla olemassa ja tarvitaan lisää tutkimuksia. Se ei siis tarkoita sitä, että kentät olisivat todennäköisesti karsinogeenisiä tai aiheuttaisivat aivokasvaimia. Se tarkoittaa sitä, että riskiä ei ole voitu riittävällä varmuudella sulkea pois, kun epäily on herännyt.
IARC:n linja on yhteneväinen Suomen Säteilyturvakeskuksen suosituksen kanssa. Lausunnon tekohetken jälkeen on tullut lisää tietoa (Cerenat³, Hardell², Deltour⁵. Little⁶) mutta näihin IARC ei ole ottanut kantaa.
Ionisoivan säteilyn riskien vähentämisessä perusperiaate on ns. ALARA periaate (as low as reasonably achievable). Tämä tarkoittaa, että pitäisi pyrkiä minimoimaan riskiä niin paljon kuin se kohtuullisesti on saavutettavissa.
Luonnollisesti periaate pätee kaikkiin riskeihin, siis myös kännykkäkenttiin. Vaikea kysymys on se, mikä varovaisuus on kohtuullisesti saavutettavissa suhteessa riskin suuruuteen. Riski näyttää olevan kovin pieni, ellei olematon, mutta meiltä puuttuu tietoa erilaisista väestöryhmistä kuten lapsista ja seuranta-ajat ovat vielä rajalliset. Toistaiseksi on tyydytty varovaisiin suosituksiin lasten osalta.
Ideaalitilanteessa olisi tehtävä satunnaistettu ja sokkoutettu tutkimus altistuksesta pitkällä seuranta-ajalla. On selvää, että tällaista ei ole helppoa käytännössä toteuttaa. Yhdistämällä operaattoreilta saatavat tarkemmat käyttöajat rekisteritietoihin, saataisiin kuitenkin lisätietoa.
Näytön vähäisyys ei ole estänyt bisneksen syntymistä tämänkin riskin ympärille. Suomessakin toimii yrityksiä, jotka ensin arvioivat säteilyn määrät ja sitten myyvät laitteita, maaleja ja kankaita niiden poistamiseen. Väkisinkin tulee mieleen maasäteilyn poistamiseen tarkoitettujen laitteiden myynti takavuosina. Tämäkin kirjoitus todennäköisesti tulee nopeasti teilattua näiden kaupallisten ”tutkijoiden” toimesta. Luultavasti kommentteihin tulee pitkä lista yksittäisiä tutkimuksia, joissa on erilainen johtopäätös. Lisäksi muiden tutkijoiden sidonnaisuuksista kyllä muistutetaan kun taas omat sidonnaisuudet eivät huoleta.
Kiinteiden radiolähettimien ja tukiasemien vaikutuksia ei tässä käsitelty. Niiden kentät ovat STUKin mukaan vähäinen murto-osa kännykän käyttäjän altistuksesta. Jos jälkimmäisen haittoja on lähes mahdotonta saada todistettua, kuinka mahtaisi olla lähettimien haittojen kanssa?
 
——————–
Lisäys 7.1.2019: Uusi australialainen tutkimus kännykänkäytön ja aivosyöpien yhteydestä ei löytänyt vaikutusta.
 
Viitteet:

1. Brain tumour risk in relation to mobile telephone use: Results of the interphone international case-control study. Int J Epidemiol. 2010;39:675-694
2. Hardell L, Carlberg M. Mobile phone and cordless phone use and the risk for glioma – analysis of pooled case-control studies in sweden, 1997-2003 and 2007-2009. Pathophysiology. 2014
3. Coureau G, Bouvier G, Lebailly P, Fabbro-Peray P, Gruber A, Leffondre K, Guillamo JS, Loiseau H, Mathoulin-Pelissier S, Salamon R, Baldi I. Mobile phone use and brain tumours in the cerenat case-control study. Occup Environ Med. 2014;71:514-522
4. Frei P, Poulsen AH, Johansen C, Olsen JH, Steding-Jessen M, Schuz J. Use of mobile phones and risk of brain tumours: Update of danish cohort study. Bmj. 2011;343:d6387
5. Deltour I, Auvinen A, Feychting M, Johansen C, Klaeboe L, Sankila R, Schuz J. Mobile phone use and incidence of glioma in the nordic countries 1979-2008: Consistency check. Epidemiology. 2012;23:301-307
6. Little MP, Rajaraman P, Curtis RE, Devesa SS, Inskip PD, Check DP, Linet MS. Mobile phone use and glioma risk: Comparison of epidemiological study results with incidence trends in the united states. Bmj. 2012;344:e1147