Biohakkerointi – Onko itsensä mittaamisessa järkeä?

Biohakkerointi on erikoinen yhdistelmä vahvaa terveystietoisuutta, äärimmäistä medikalisaatiota ja kaupallista huuhaata.

Biohakkeroinnissa hylätään intuitiivinen elämäntapa ja sen sijaan pyritään mittaamaan ja analysoimaan ruokailua, nukkumista ja liikkumista. Mittausten perusteella pyritään parempaan terveyteen ja suorituskykyyn liikunnalla, ravinnolla ja lisäravinteilla. Mittauksia toistamalla pyritään myös seuraamaan saatuja vaikutuksia.

Mitä järkeä tässä on?

http://hyvinvointi.ts.fi/terveys-tiede/biohakkerointi-onko-itsensa-mittaamisessa-jarkea/

 

Medikalisaatio

Nykylääketiedettä kritisoidaan siitä, että se hoitaa vain oireita tai sairauksiin puututaan liian myöhään. Kun sitten sairauksien syntymiseen pyritään ennalta puuttumaan, sanotaan sen olevan medikalisaatiota.

Medikalisaatio

Voiko homeopatialla hoitaa sairauksia?

Homeopatiassa lähdetään siitä, että sairauden eliminoimiseksi pitää kärsiä samankaltainen sairaus, jolloin ne kumoavat toisensa ja ihminen paranee. Homeopatiassa potilaalle annetaan lääkeainetta, jonka on todettu terveellä ihmisellä aiheuttaneen juuri hänen vaivojensa kaltaisia oireita.

Jotta vältettäisiin homeopaattisen lääkkeen aiheuttamat oireet, sitä laimennetaan voimakkaasti. Tätä kutsutaan potensoinniksi. Potensointi tehdään usein niin pitkälle, että alkuperäistä ainetta on liuoksessa häviävän pieni määrä. Uskomuksen mukaan vesi muistaa siinä olleen lääkeaineen, vaikka sitä ei enää voisi millään menetelmällä siinä havaita.

Homeopatia ei siis vaadi sairaudelle nimeä, ei diagnoosia, ei laboratoriokokeita eikä kuvantamista. Potilaan oirekuvan mukaan valitaan valmiste, jonka tiedetään aiheuttavan suurina annoksina samanlaisia oireita ja uskotaan hyvin pieninä annoksina yllä kuvatulla periaatteella parantavan oireiden taustalla olevan sairauden.

Vaikutusmekanismi on nykyaikaisen luonnontieteen vastainen. Homeopatian isänä pidetään saksalaista lääkäriä Samuel Hahnemannia (1755-1843). Lähtökohtana on, että potilaan oireet ja lääkeaineen aiheuttamat vastaavat oireet liitetään maagisesti yhteen. Vaikuttavaa ainetta tosin laimennetaan niin paljon, että sitä jää varsinaiseen homeopaattiseen hoitoannokseen hyvin vähän tai ei lainkaan. Laimentamisen ja ravistelun uskotaan tuottavan valmisteeseen tehon, joka välittyy veteen jäävän muistin kautta. Tällaista veden muistia ei ole voitu millään testillä havaita ja sen olemassaoloa pidetään yleisesti luonnontieteen vastaisena ja mahdottomana ilmiönä. Uskomuksen taustalla lienee ollut tarve saada tieteelliseltä kuulostava selitys homeopatian vaikutusmekanismille.

Miten on selitettävissä, että tällainen hoitomuoto sitkeästi pysyy tarjolla ja maksavia asiakkaita löytyy? Voisi kuvitella, että itseään loogisesti ajattelevina ja sivistyneinä yksilöinä pitävät ihmiset kyseenalaistaisivat yllä kuvatut hoitoperiaatteet. Vaikka homeopatia kuuluu 1800-luvun ajan ymmärrykseen luonnosta ja fysiologista ja vaikka yllä kuvattu vaikutusmekanismi on täydellisesti maalaisjärjen ja tieteellisen ymmärryksen vastainen, on homeopaattista hoitoa Suomessakin runsaasti tarjolla. Homeopaatteja, jotka saavat elantonsa näitä hoitoja antamalla toimii Suomessa ja homeopaateilla on omat ammattiyhdistyksensä. Jopa apteekit ovat ottaneet homeopaattiset valmisteet myyntiin. Jotkut kansanedustajatkin ovat pitäneet puheita homeopatian puolesta vaihtoehtona kalliille lääketieteelliselle hoidolle. Kristallipuolue pykii eduskuntaan vuoden 2015 vaaleissa ja puolueen terveysohjelmassa vaaditaan homeopatiaa julkisen terveydenhuollon rinnalle. Näissä vedotaan usein Saksaan, jossa homeopatiaa laajasti tarjotaan julkisen terveydenhuollon rinnalla.

Keskeinen selittäjä homeopatian säilymiselle on todennäköisesti yksilöiden kokemus hoidosta ja sen hyödystä. Lääketieteessä mikään hoito ei saa hyväksyntää, ellei se ole parempi kuin lumehoito taikka entinen hoito. Lumehoidon teho on lukuisissa tutkimuksissa osoittautunut varsin suureksi ja tämä liittyy nimenomaan yksilöiden kokemaan terveydentilan paranemiseen. Koska paranemisen kokemuksia tapahtuu sekä hoitoryhmässä että lumeryhmässä, lääketieteessä vaaditaan, että aktiivihoitoryhmässä vaikutuksia on useammassa potilaassa kuin lumeryhmässä. Yksilön oma kokemushan ei kykene erottamaan lumevaikutusta todellisesta vaikutuksesta. Lisäksi homeopatialla hoidettavat sairaudet ovat tyypillisesti sellaisia, jotka paranevat spontaanisti jonkin ajan kuluessa hoidosta riippumatta ja tämä spontaani paraneminenkin voidaan laskea hoidon tehoksi.

Ainoa varma tapa saada selville hoitojen teho, on tehdä asianmukainen tutkimus, jossa hoitoa verrataan ja lumeryhmän tuloksiin riittävän suurella potilasmäärällä. Aktiivi- ja lumehoitoryhmät tulee olla sokkoutettu niin, että hoitaja ja hoidettava eivät tiedä onko kyseessä lääkehoito vai lumehoito. Tämä tapahtuu koodaamalla lääke ja lume tunnistamattomiksi. Toisinaan on väitetty, että homeopatiaa ei voi näin tutkia sillä hoito on niin yksilöllistä ja siihen vaikuttavat monet muutkin seikat kuin oireet. Tämä väite on perusteeton sillä aivan hyvin voidaan määrätty lääkehoito vaihtaa osapuolten tietämättä lumelääkkeeksi puolelle potilaista kuten tutkimuksissa onkin tehty.

Mitä tieteelliset tutkimukset sanovat homeopatian tehosta?

Homeopatiasta tehtyjä julkaisuja löytyy Medline-tietokannasta yli 5000 kpl. Toki suurin osa ei ole alkuperäistutkimuksia mutta tutkimuskoosteita eli meta-analyysejäkin on tehty yli 130 kpl. On selvää, että niiden läpikäyminen on tässä mahdotonta.

Tavanomaisin virhe tieteellisten tutkimusten tulkinnassa on poimia sellainen tutkimus taikka meta-analyysi, joka tukee oma uskomusta ja jättää muut huomiotta. Positiivisia tuloksia saadaan varmuudella vaikka mitään hoitovastetta ei olisikaan, taikka päinvastoin, koska tutkimuksia ja analyysejä on runsaasti. Tutkimukset analysoidaan tilastollisesti ja kysymys on aina todennäköisyydestä. Esimerkiksi vaikka jollakin hoidolla ei olisi lainkaan tehoa, 5% tutkimuksista tulee merkittävä ero hoitojen välille (ks blogiteksti kännykkäsäteilyn haitoista). Tulee siis katsoa kokonaisuutta.

Kokonaiskuvan saaminen on vaikeaa myös sen vuoksi, että yksittäisten tutkimusten laatu vaihtelee suuresti. Tekemällä kooste laaduttomista tutkimuksista, johtaa vain laaduttomaan meta-analyysiin, joka ei tietenkään voi olla parempi kuin osat, joista se on koottu. Tämän vuoksi on kehitetty tutkimuksen laadun mittareita, joita käytettään valittaessa tutkimuksia meta-analyysiin. Ns. QUADAS 2 on yksi kriteeristöistä, jolla arvioidaan tutkimukseen laatua. Menetelmä on työläs mutta standardoitu ja tuottaa arvokasta tietoa tutkimuksiin liittyvistä heikkouksista. Siinä arvioidaan mm. potilaiden valintaa, menetelmiä, ja vertailuhoitoa. Kaikissa meta-analyyseissä ei ole käytetty tiukkoja laatukriteereitä ja sen vuoksi myös meta-analyysien tulokset vaihtelevat.

Koska tutkimusmassan huolellinen läpikäyminen on blogin antamissa rajoissa mahdotonta, hyödynnän tässä neljää eri maiden terveydenhuoltoviranomaisten asettamien monitieteisten työryhmien raporttia. Näissä raporteissa on hyödynnetty tuon ajan kaikki saatavissa oleva tutkimusnäyttö homeopatiasta ja myös tutkimusten laatu.

Viranomaisten asettamien työryhmien johtopäätökset homeopatiasta

Sveitsissä vuonna 2005 työryhmä tuli siihen tulokseen, että homeopatian hoidollisista vaikutuksista ei ole näyttöä. Britanniassa hallituksen asettama tiede- ja teknologiakomitea tuli vuonna 2013 tulokseen, että homeopaattiset hoidot eivät ole lumetta parempia ja homeopatian perusteet ovat tieteellisesti mahdottomia. Yhdysvalloissa NIH on todennut vuonna 2009 (päivitetty raportti 2013) että homeopatian tehosta ei ole näyttöä ja toi esille myös riskin valmisteiden sivuvaikutuksista. Uusin analyysi homeopatian toimivuudesta on tehty Australiassa vuonna 2014. NHMRC on Australian neuvoa-antava elin terveyden ja lääketieteen asioissa. NHMRC:n vedosraportissa todetaan, että tutkimusnäytön perusteella homeopatia ei ole vaikuttava hoito yhteenkään tutkittuun 68 sairauteen.

Näiden raporttien perusteella on selvää, että homeopatialla ei voi hoitaa tehokkaasti sairauksia. Onko hoidosta sitten haittaakaan? Homeopaattisten valmisteiden, etenkin vähän laimennettujen, haitoista ovat Yhdysvaltojen viranomaiset varoittaneet. Koska valmisteita eivät viranomaiset valvo samalla tavalla kuin lääkkeitä, tuotteissa voi olla erilaisia epäpuhtauksia. Ehkä kuitenkin tehottoman hoidon suurin haitta on se, että tehokas hoito voi jäädä saamatta taikka viivästyä. Erityisryhmiä ovat lapset, jotka eivät voi päättää asiasta itsenäisesti sekä syöpäpotilaat, jotka ovat usein alttiita katteettomille paranemislupauksille.

Homeopatian puolustajat tuovat esiin potilaiden valinnanvapauden. Tämä on itsestään selvää yksilönvapauden kannalta. Mutta tämä voi toimia ainoastaan silloin kun kyseessä on itsestään päättävä aikuinen, jota ei ole johdettu harhaan. Mielestäni yksilönvapaus voi toteutua terveydenhoidossa vain silloin kun puolueetonta tietoa on saatavilla. Joissakin puheenvuoroissa korostetaan ihmisen omaa vastuuta itsestään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kenelläkään olisi oikeutta rahastaa ihmisiä tehottomilla hoidoilla. Mielestäni pitäisi olla selvää, että tällainen toiminta on eettisesti väärin.

Tänään sekä kansalliset että EU:n viranomaiset vahtivat tosi tarkkaan lääkkeisiin liittyviä käyttöaiheita ja lääkeyritysten mainoksia, alkoholituotteiden mainostamista. Elintarvikkeisiin liitettyjä terveysväitteitä ei ole hyväksytty (esim kolesterolia vähentävät rasvat, ksylitoli, jne). Kuitenkin kuka vain voi väittää tehottoman hoidon olevan tehokasta, mainostaa sitä julkisesti ja rahastaa sairaita ihmisiä myymällä avoimesti tehottomia hoitoja ja terveystuotteita. Erikoista on myös se, että erilaisten terveysgurujen sidonnaisuuksia ei juurikaan nosteta esiin vaikka he itse suoraan myisivät kehittämiään tuotteita.

Aiheuttaako kännykkä aivosyöpää?

Kysymys aiheuttaako kännykkä aivosyöpää on varmasti kiinnostusta herättävä. Siihen ovat tarttuneet useat bloggaajat, ja hiljattain myös YLEn MOT, joka tyypilliseen tapaansa tavoitteli aiheella kohua. Ohjelmassa mm. korostettiin, että WHO:n International Agency for Research on Cancer (IARC) on todennut matkapuhelinten saattavan aiheuttaa syöpää. MOT:n ohjelmassa entinen Säteilyturvakeskuksen (STUK) tutkimusprofessori Dariusz Leszczynski totesi: ”Jos joku käyttää kännykkää yli 10 vuotta noin puolisen tuntia per päivä niin silloin se riski saada aivokasvain nousee.”

Näistä väitteistä huolimatta kännyköitä käytetään kuten ennekin eikä kukaan tunnu tätä noteeraavan. Onko STUK salaliitossa kännykkävalmistajien kanssa, kun ei anna vahvoja suosituksia? Mistä tässä on kysymys?

Käytän tätä terveysväitettä nyt työkaluna esitelläkseni tiettyjä tieteellisen tutkimuksen periaatteita ja haasteita. Pyrin samalla antamaan vastauksen tähän kysymykseen.

Miten tutkimustietoa kerätään ja valikoidaan?

Tutkimuksia etsitään pääasiassa tietokannoista (esim. Medline, Web of Science, Cochrane), joissa on terveystieteiden osalta lähes 100% kaikista julkaisuista, joilla on todellista merkitystä. Itse tieteellisten lehtien luotettavuuden arviointi tänään ei ole helppoa sillä verkossa julkaistavia ns. open access -lehtiä on runsaasti ja niiden taso vaihtelee. Periaatteessa luotettavimpina voidaan pitää tunnettuja lehtiä, jotka jo maineensa vuoksi pyrkivät ylläpitämään laatua ja kunnon vertaisarviointia. Vähemmän tunnetussakin lehdessä julkaistu tutkimus voi olla ihan asiallinen mutta uskottavuutta on viime aikoina heikentänyt lukuisat verkkojulkaisut, jotka julkaisevat lähes mitä vain kun kirjoittaja maksaa julkaisuhinnan.

Tärkein asia on tietenkin itse tutkimus ja sen laatu. Sen arviointi vaatii paneutumista. Yksinkertaistettuna voi luokitella tutkimukset hierarkkisesti esim. oheisen pyramidin mukaisesti (pyramideista on hieman erilaisia versioita) missä heikoin vaikuttavuus on asiantuntijan mielipiteellä (alimpana) ja suurin vaikuttavuus meta-analyyseilla ja systemaattisilla katsauksilla.

ebm_pyramid

Pelkän asiantuntijan mielipiteen lisäksi heikoin näyttö on yksittäisillä potilastapauksilla ja potilaiden subjektiivisilla kokemuksilla. Sen yläpuolella ovat tavallisimmat tutkimukset. Yksi tyypillisistä on ns. tapaus-verrokkitutkimus, joihin palataan jäljempänä. Potilasmäärältään suuremmat tutkimukset ovat luonnollisesti vaikuttavampia ja vahvempaa näyttöä saadaan erilaisista väestökohorteista. Itse tutkimuksista vaikuttavimpina pidetään satunnaistettuja ja sokkoutettuja tutkimuksia. Suurin painoarvo syntyy, kun kootaan yhteen runsaasti hyvälaatuisia suuria tutkimuksia ja tehdään systemaattinen katsaus.

Tämä ylläkuvattu arviointi ei luonnollisesti ole ainoa kriteeri vaan jokaiseen tutkimukseen liittyy runsaasti muita kriittisiä seikkoja, joihin tässä blogissa ei ole mahdollista tarkemmin syventyä. Koehenkilöiden valintakriteerit ja valinnan onnistuminen ovat tyypillisesti sellaisia; käytetyt menetelmät ja niiden luotettavuus, tilastolliset menetelmät ja tietenkin tuloksista tehdyt johtopäätökset. Tutkija mielellään antaa tuloksistaan mahdollisimman mairittelevan tulkinnan eikä tutkijan itse kirjoittamaan yhteenvetoon voi pelkästään luottaa.

Yksi asia joka ei aina tule havaituksi on se, että tutkimuslöydöksiä mitataan tilastollisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että käytetään todennäköisyyksiä. Tyypillisin tapa on hyväksyä 5% virheen mahdollisuus. Tämä tarkoittaa, että kun löydös on tilastollisesti merkitsevä, se on sitä 95% todennäköisyydellä. On selvää, jos sama tutkimus tehtäisiin 20 kertaa, tulee todennäköisesti yhden kerran tulos joka on ristiriidassa muiden 19 kanssa. Tämä poikkeava tulos voi tietenkin olla vaikka se ensimmäinen. Tämän vuoksi yksittäisen tutkimustuloksen painoarvo on melko vähäinen ja jokainen tulos pitää varmistaa moneen kertaan ja mieluummin eri tutkijan toimesta. Vastaavasti mitattaessa potilaista 20 eri suuretta, todennäköisesti yksi niistä tuottaa löydöksen; oli todellisuudessa eroa taikka ei. Tutkimuksien yhtäaikainen tarkastelu on keskeistä, jotta havaitaan mihin suuntaan tulosmassa painottuu. Tyypillinen virhe on ns. kirsikanpoiminta, missä valitaan yksi omaa uskomusta tukeva tutkimus ja tuodaan sitä esille.

Seuraava vaihe on arvioida tuloksen merkittävyyttä reaalimaailmassa. Vaikka havaittaisiinkin tilastollisesti merkittävä tulos, se ei kuitenkaan välttämättä ole kliinisesti merkittävä. Esimerkiksi kun testataan uutta rohtoa verenpaineen alentamisessa 1000 potilaalla, voidaan havaita, että se laskee verenpainetta keskimäärin 1 mmHg. Tämä voi olla tilastollisesti merkittävä johtuen suuren potilasmäärän voimasta. Se ei silti tarkoita, että tuolla 1 mmHg laskulla olisi hoidollista merkitystä. Oikea tarve olisi saada verenpaineeseen kunnon muutos.

Pitää myös huomata tarkistaa, onko tuloksien merkitystä yleistetty liikaa. Esimerkiksi, jos jollakin aineella on vaikutusta veren tulehdusmuuttujiin, siitä ei suoraan voi päätellä, että aine parantaisi tulehduspotilaiden toipumista. Tutkimusta pitäisi jatkaa ja katsoa parantaako aine oikeasti juuri tätä toipumista. Toinen tyypillinen ongelmallinen yleistys on siirtää rotissa taikka soluissa havaitut tulokset suoraan ihmisiin. Valitettavasti rottakokeiden perustella ei voi varmistaa hoidon toimivuutta ihmisillä.

Mitä tiedämme kännykän käyttöön liittyvien sähkömagneettisten kenttien vaikutuksesta?

Tämän pitkähkön johdannon jälkeen on aika paneutua tuohon kännykkäkysymykseen. Kännykän epäiltyjen haittojen yhteydessä on periaatteessa kysymys siitä aiheuttavatko radiotaajuiset sähkömagneettiset kentät kyseisellä tehotasolla pahanlaatuisia aivokasvaimia.

Radiotaajuisten sähkömagneettisten kenttien energia on liian pieni rikkomaan DNA-rakenteen. Yhtenä teoreettisena mekanismina on ajateltu, että sähkömagneettinen kenttä heikentäisi DNA:n pilkkoutumisten korjausmekanismeja. Meillähän on joka hetkellä DNA-vaurioita miljardeissa soluissa ja näitä korjataan koko ajan tehokkaalla systeemillä, jotta ne eivät aiheuttaisi ongelmia, kuten syöpää. IARC oli analysoinut tutkimukset kännykkäkenttien karsinogeenisyydestä. Sähkömagneettisilla kentillä ei eläinkokeissa kyetty saamaan aikaan DNA-vaurioita eikä kasvaimia 33 tutkimuksessa 37 arvioidusta. IARC totesi, että näyttöä kenttien karsinogeenisyydestä on heikosti (”limited evidence”).

Kun on mitattu ihmisillä kudoksissa tapahtuvia muutoksia, on voitu havaita nykypäivän kännyköillä lähinnä lämpötilan nousu, joka on kuitenkin hyvin pieni verrattuna lämpötilan fysiologiseen vaihteluun. Lämpötilan nousun ei edes kuvitella aiheuttavan syöpää. Tälle mikroaaltojen aiheuttamalle lämpövaikutukselle (SAR) on annettu yläraja viranomaisten toimesta. Kudoksessa tapahtuvat biologiset muutokset, todennäköisesti vähäisen lämpötilan nousun vaikutuksesta, ovat luonnollisesti odotettuja sillä mikä tahansa ulkoinen tekijä, joka vaikuttaa kudoksen jollain tavalla heijastuu myös aineenvaihdunnassa. Esim. painamalla sormella käden ihoa, sormen alla olevien solujen aineenvaihdunta muuttuu.

Mitä kertovat tutkimukset, jotka ovat tutkineet aivokasvainten ja kännykän yhteyttä?

Kännykän ja aivosyövän yhteyttä on tutkittu kohtalaisen pienessä määrässä tapaus-verrokki- ja kohorttitutkimuksissa. Nämä tutkimukset ovat tiivistettynä seuraavat:

Interphone-tutkimukseen1 valittiin 2708 aivokasvainpotilasta (gliooma) ja heille valikoitiin 2409 mahdollisimman samanlaista verrokkia, joilla ei ollut kasvainta. Tutkittavilta kysyttiin kyselykaavakkeella kännykänkäytön tietoja menneiltä vuosilta. Aivokasvainpotilailla oli tilastollisesti pienempi kännykän käyttö kuin verrokeilla (OR 0.81; CI 0.7-0.94). Aivokasvainpotilaat eivät eronneet verrokeista käyttövuosien, soittominuuttien eikä soittomäärien osalta muuten kuin että suurimman soittominuuttien (>1640 tuntia) ryhmässä olivat aivokasvainpotilaat yliedustettuna. Tarkemmassa tarkastelussa havaittiin, että ryhmässä, jotka olivat aloittaneet kännykän käytön hiljattain (1-4 vuotta aiemmin) oli 23 runsaasti soittanutta kun verrokeissa vain 8 henkilöä raportoi suuresta käytöstä. Niissä ryhmissä, joissa kännykkä oli ollut pidempään käytössä (5-9 vuotta taikka yli 10 vuotta), tätä eroa ei nähty.

Tutkijat tulkitsivat tutkimuksen löydökset niin, että selvää näyttöä kännykän aiheuttamista aivokasvaimista ei löytynyt. Ei ole uskottavaa, että kännykän käyttö yleisesti vähentäisi aivosyöpää, mutta sitten lisäisi sitä niillä käyttäjillä, jotka olisivat hiljan sen hankkineet mutta ei niillä, jotka ovat käyttäneet sitä pitkään ja runsaasti.

Tapaus-verrokki-tutkimuksessa tutkittavien ja verrokkien valinta juuri samanlaisiksi on haastavaa. Kännykän käyttötiedot saatiin haastattelemalla. Kuinka luotettavasti voidaan saada tietoa kännykän käytöstä muistelemalla (osassa tapauksista tieto potilaan omaiselta) vuosien, jopa yli 10 vuoden taakse? Lisäksi kysyttäessä käytöstä, mahdollinen assosiaatio sairauteen voi ehkä vaikuttaa potilaiden ilmoittamaan lukuun. Alaryhmäanalyysit ovat yleisesti myös vähemmän luotettavia.

Hardellin2 ruotsalaisissa viimeisimmässä tapaus-verrokki-tutkimuksissa on yhdistetty kaksi erillistä tutkimusta voiman lisäämiseksi. Tutkimusiin oli valittu 1498 pahanlaatuista aivokasvainpotilasta ja 3530 tervettä kontrollia. Aivokasvainpotilaat raportoivat suurempia kännykän käyttölukuja. Glioomapotilaat olivat yliedustettuina (OR 1.3; CI 1.1-1.6) kännykän käyttäjissä ja niissä, joilla se oli ollut yli 5 vuotta. Potilaiden määrä pidemmissä käyttäjäryhmissä oli kuitenkin melko pieni. Syöpäpotilaat raportoivat myös suuremmista soittominuuteista.

Tutkimus viittaa siihen, että kännykän käytöllä ja aivokasvaimilla olisi yhteys. Tutkimuksessa on luonnollisesti samat rajoitteet kuin Interphone-tutkimuksessa. Käyttötiedot saatiin haastattelemalla menneiden vuosien käyttöä. Väestöstä yritettiin valita verrokit, jotka muistuttaisivat mahdollisimman paljon potilaita muuten kuin kasvaimen osalta. Tosin kasvainryhmässä oli miehiä 59% kun taas verrokeissa oli miehiä 42%. Takavuosina miesten tiedetään käyttäneen kännykkää selvästi enemmän kuin naisten ja vaikka ero otettiin huomioon tilastollisessa tarkastelussa, se saattaa vaikuttaa tuloksiin.

CERENAT3 tapaus-verrokki-tutkimuksissa oli valittu 253 pahanlaatuista aivokasvainpotilasta, 194 meningeoomapotilasta ja 892 tervettä kontrollia. Yleisesti ei todettu suurempaa kännykän käyttöä kasvainryhmissä (glioomat OR 1.24; CI 0.86-1.77). Kuitenkin suurimmat käyttöluvut raportoineita (≥896 h) oli enemmän molemmissa kasvainryhmissä (glioomat OR=2.89; CI 1.41-5.93, meningeoomat OR=2.57; CI 1.02-6.44). Ero syntyi kuitenkin varsin pienistä potilasmääristä sillä suuria käyttölukuja raportoi glioomapotilasta 24 kpl kun verrokeissa näitä oli 22 kpl.

Tutkimuksessa on luonnollisesti samat rajoitteet kuin kahdessa edellisessä tapaus-verrokkitutkimuksessa eli käyttöluvut saatiin haastattelemalla. Tässä tutkimuksessa potilasmäärät olivat lisäksi selvästi pienempiä. Eroa ei havaittu koko materiaalissa vaan suurkäyttäjissä mutta suurkäyttäjien määrät olivat hyvin pieniä ja jo muutaman potilaan raportoimat suuret soittominuutit vaikuttavat tuloksiin. Erikoista tutkimuksessa oli myös se, että myös meningeoomien joukossa oli enemmän suurkäyttäjillä kun aikaisemmissa tutkimuksissa nämä hyvänlaatuiset kasvaimet eivät olleet liittyneet kännykän käyttöön. Erikoista lisäksi oli se, että kaupunkialueella kännykän käyttö olisi haitallisempaa kuin maaseudulla.

Tanskalaisessa kohorttitutkimuksessa4 tutkittiin aivokasvainten riskiä kännykänkäyttäjillä. Tutkimuksessa yhdistettiin operaattoreiden rekisteritiedot ja syöpärekisterin tiedot. Tutkimuksessa mukana oli 358 403 kännykkäliittymän tilaajaa ja yhteensä 3,8 miljoona henkilövuotta. Heillä havaittiin seurannassa 10 729 aivokasvainta. Kännykän käyttäjillä ja ei-käyttäjillä ei ollut eroa aivokasvaimeen sairastumisessa. Kun tutkittiin erikseen niitä, joilla kännykkä on ollut pisimpään käytössä (≥13 vuotta) ei myöskään nähty eroa miehillä (OR 1.03; CI 0.83-1.27) eikä naisilla (OR 0.91; CI 0.41-2.04). Ei myöskään nähty merkkejä annos-vasteesta eikä kasvaimen paikka liittynyt kännykän vaikutuspaikkaan.

Tutkimuksen voima potilasmäärän perusteella on tietenkin selvästi suurempi kuin edellisissä. Suurimpana heikkoutena on se, että kännykän käytöstä ei ollut tietoa saatavissa sillä rekisteristä oli saatavissa ainoastaan liittymän olemassaolotiedot. Toisin kuin joissakin kirjoituksissa on väitetty, tutkimus ei ollut teleoperaattoreiden rahoittama vaan riippumaton akateeminen tutkimus.

Deltour ja kumppanit5 analysoivat Pohjoismaisessa väestötutkimuksessa aivokasvainten esiintyvyyttä ja niiden yhteyttä kännykän mahdollisiin vaikutuksiin. He analysoivat glioomien ilmaantumista ja vertasivat havaittua lukua odotettuihin ilmaantuvuuslukuihin, mikäli em. tapaus-kohortti-tutkimusten riskiluvut olisivat totta. Vuosittaiset ikävakioidut aivokasvainmäärät 20-79 vuotiailla miehillä ja naisilla analysoitiin vuosien 1979-2008 syöpärekistereistä. Rekisteri kattaa koko väestön Tanskassa, Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa (17 miljoonaa asukasta). He eivät nähneet syöpien ilmaantumisessa mitään sellaista suuntausta, joka tukisi tapaus-kohortti-tutkimusten lisääntynyttä kasvainriskiä 30 seurantavuoden aikana. Tutkijat toteavat, että joko kännykkäaltistus pitää olla vieläkin pidempikestoinen taikka riskin olla selvästi pienempi tai puuttua kokonaan.

Myös Yhdysvalloissa on tehty vastaava analyysi 24 813 yli 18-vuotiailla aivokasvainpotilaalla6 vuosilta 1992-2008 ja tulokset olivat samanlaiset. Mitään merkkejä kasvusta ei nähty ja toteutuneet luvut eivät tukeneet Hardellin2 riskianalyysiä.

Olennainen kysymys on, kuinka luotettavia syöpärekisterit ovat? Yleisesti Pohjoismaisia rekisterejä pidetään luotettavina ja kun kysymys on näinkin vakavasta sairaudesta, voisi uskoa, että rekisteri on riittävän kattava eikä ainakaan ajan suhteen voi olettaa olevan muutosta rekisterin luotettavuudessa. Kun tutkitaan koko väestöä, voi käydä niin, että pienet muutokset ikään kuin laimenevat muiden sekoittavien tekijöiden seurauksena. Näin myös luonnollisesti käy aivokasvainten osalta ja mikäli riski on pieni, se ei näy vielä väestötasolla. Toisaalta Hardellin tapaus-verrokki-tutkimuksissa havaittu kännykän aiheuttama riskin kasvu olisi varsin suuri, jopa 2-4 kertainen. Tällainen riskin kasvu tulisi kyllä näkyä jo väestössä varsinkin kun 80-luvulta tähän päivään kännykän käyttö on kasvanut 0%:sta lähes 100%:iin. Siten altistuksen muutoksen pitäisi kyllä riittää, jos se on merkittävää.

Johtopäätökset

Edellä käsiteltyjen tutkimusten perusteella tulkinta on, että meillä ei ole selvää näyttöä siitä, että kännykät aiheuttaisivat aivokasvaimia. Pikemminkin tutkimusmassa kallistuu sille puolella, että riskiä ei ole taikka se on hyvin pieni.

Miten sitten on selitettävissä se, että IARC on vuonna 2011 todennut, että radiotaajuiset sähkömagneettiset kentät ovat mahdollisesti karsinogeenisiä ihmisille (radiofrequency electromagnetic fields are possibly carcinogenic to humans, Group 2B). Luokka 2B tarkoittaa, että tutkimusten perusteella (limited evidence) karsinogeeninen riski saattaa olla olemassa ja tarvitaan lisää tutkimuksia. Se ei siis tarkoita sitä, että kentät olisivat todennäköisesti karsinogeenisiä tai aiheuttaisivat aivokasvaimia. Se tarkoittaa sitä, että riskiä ei ole voitu riittävällä varmuudella sulkea pois kun epäily on herännyt. IARC:n linja on yhteneväinen Säteilyturvakeskuksen suosituksen kanssa. Lausunnon tekohetken jälkeen on tullut lisää tietoa (Cerenat3, Hardell2, Deltour5. Little6) mutta näihin IARC ei ole ottanut kantaa.

Ionisoivan säteilyn riskien vähentämisessä perusperiaate on ns. ALARA periaate (as low as reasonably achievable). Tämä tarkoittaa, että pitäisi pyrkiä minimoimaan riskiä niin paljon kuin se kohtuullisesti on saavutettavissa. Luonnollisesti periaate pätee kaikkiin riskeihin, siis myös kännykkäkenttiin. Vaikea kysymys on se, mikä varovaisuus on kohtuullisesti saavutettavissa suhteessa riskin suuruuteen. Riski näyttää olevan kovin pieni, ellei olematon, mutta meiltä puuttuu tietoa erilaisista väestöryhmistä kuten lapsista ja seuranta-ajat ovat vielä rajalliset. Toistaiseksi on tyydytty varovaisiin suosituksiin lasten osalta.

Ideaalitilanteessa olisi tehtävä satunnaistettu ja sokkoutettu tutkimus altistuksesta pitkällä seuranta-ajalla. Sanomattakin selvää on, että tällaista ei ole mahdollista käytännössä toteuttaa. Yksi vaihtoehto olisi se, että operaattoreilta saataisiin tarkemmat käyttöajat ja nämä yhdistettäisiin rekisteritietoihin.

Kiinteiden radiolähettimien ja tukiasemien vaikutuksia ei tässä käsitelty. Niiden kentät ovat kuitenkin vain vähäinen murto-osa kännykän käyttäjän altistuksesta. Jos jälkimmäisen haittoja on lähes mahdotonta saada todistettua, kuinka mahtaisi olla lähettimien haittojen kanssa?

Tässä analyysissä pyrittiin kuvaamaan yleisellä tasolla sitä prosessia, joka tarvitaan terveysväitteen analysointiin. Blogissa ei ole mahdollista kuvata koko prosessia kattavasti mutta tavoitteena oli antaa yleiskuva arvioinnin haasteista.

Kännykkäkysymys on mielestäni sopiva valinta tähän pohdintaan sillä siitä on julkaistu ristiriitaisia tutkimustuloksia. Kuten esimerkistä käy ilmi, poimimalla yhden tutkimuksen ja liittämättä sitä kokonaisuuteen, johtopäätökset ovat useimmiten virheelliset.

Viitteet:

  1. Brain tumour risk in relation to mobile telephone use: Results of the interphone international case-control study. Int J Epidemiol. 2010;39:675-694
  2. Hardell L, Carlberg M. Mobile phone and cordless phone use and the risk for glioma – analysis of pooled case-control studies in sweden, 1997-2003 and 2007-2009. Pathophysiology. 2014
  3. Coureau G, Bouvier G, Lebailly P, Fabbro-Peray P, Gruber A, Leffondre K, Guillamo JS, Loiseau H, Mathoulin-Pelissier S, Salamon R, Baldi I. Mobile phone use and brain tumours in the cerenat case-control study. Occup Environ Med. 2014;71:514-522
  4. Frei P, Poulsen AH, Johansen C, Olsen JH, Steding-Jessen M, Schuz J. Use of mobile phones and risk of brain tumours: Update of danish cohort study. Bmj. 2011;343:d6387
  5. Deltour I, Auvinen A, Feychting M, Johansen C, Klaeboe L, Sankila R, Schuz J. Mobile phone use and incidence of glioma in the nordic countries 1979-2008: Consistency check. Epidemiology. 2012;23:301-307
  6. Little MP, Rajaraman P, Curtis RE, Devesa SS, Inskip PD, Check DP, Linet MS. Mobile phone use and glioma risk: Comparison of epidemiological study results with incidence trends in the united states. Bmj. 2012;344:e1147

Suomeen tarvitaan uusi tutkitun terveystiedon julkaisu

Internet on täynnä terveysaiheista tietoa. Internetin hakukoneet ja sosiaalinen media ovat nopeuttaneet tiedon löydettävyyttä ja kulkua mutta samalla tieto on sirpaloitunut. Tiedon luotettavuuden arvioinnista on tullut käytännössä mahdotonta. Asiantuntijuus on muuttunut niin, että kuka tahansa voi ryhtyä asiantuntijaksi ja esiintyä alan guruna.

Nämä ilmiöt ovat tuoneet suuren haasteen sekä näyttöön perustuvan tiedon hakijoille, toimittajille että myös päättäjille, joiden päätöksenteon tulisi perustua tutkittuun tietoon. Tämä ongelma koskee erityisesti terveysviestintää, jossa tiedon tuottajia on runsaasti ja heillä hyvin erilaisia tavoitteita.

Terveyspalveluiden taloudellinen merkitys voi olla toimijoille suuri. Terveyskysymykset ovat yksi väestöä laajasti kiinnostavia aiheita. Kuitenkin nykyisessä viestintäympäristössä tutkittuun näyttöön perustuva tieto hukkuu valtavaan uutisvirtaan.

Media luo uutisia tiedottamalla yksittäisistä tutkimuslöydöksistä, joiden ajatellaan olevan jollain tavalla mullistavia. Lisäksi voidaan hakea kärjistyksiä ja keinotekoisia kiistanaiheita sellaisissakin asioissa, missä objektiivisen näyttöön perustuvan tiedon perusteella ei kiistaa välttämättä olisikaan. Tämä toimintamalli hakea jokaiseen kysymykseen vastapuolet on sinänsä oikea, mutta ei auta objektiivisen tiedon syntymistä silloin, kun se tehdään huomioimatta vastapuolien asiantuntemuksen tasoa taikka sidonnaisuuksia.

Näiden ilmiöiden vuoksi uskottavan, vaikuttavan ja tieteelliseen näyttöön perustuvan terveystiedon viestintä vaatii uudenlaista toimintamallia. Viestinnän tulisi perustua seuraaviin ominaisuuksiin: Palvelun tulee a) olla käyttäjälleen ilmainen, b) perustua sähköiseen julkaisemiseen, c) hyödyntää sosiaalista mediaa aktiivisesti, d) pyrkiä mahdollisimman suureen objektiivisuuteen niin, että lukija pystyy annetun näytön perusteella päätymään samaan lopputulokseen, e) olla sitoutumaton ja f) olla kirjoittajien ja asiantuntijoiden sidonnaisuuksien osalta täysin läpinäkyvä.

Jotta tällainen viestintä olisi kiinnostavaa ja helposti ymmärrettävää sekä myös riittävän nopeasti reagoivaa, sen tulisi perustua suppeisiin terveysväittämiin ja niihin laadittuihin vastauksiin. Näiden vastausten kuitenkin tulisi perustua vain ja ainoastaan tutkittuun tietoon eikä kirjoittajan subjektiivisiin ennakkonäkemyksiin. Mikäli tutkittua tietoa ei jostain kysymyksestä löytyisi, tulisi tämä todeta selkeästi.

Tarvitsisimme kipeästi tällaisen uuden julkaisun, jonka tavoitteena olisi tuottaa kiinnostavaa ja nopeasti reagoivaa tutkimuksiin perustuvaa tietoa ajankohtaisista terveyskysymyksistä, joka lisäisi väestön, median ja päättäjien tietoisuutta näyttöön perustuvasta terveystiedosta. Lisäksi tavoitteena olisi opettaa lukijoita näyttöön perustuvan tiedon hankkimiseen ja tutkimustulosten kriittiseen arviointiin. Näistä kysymyksistä muodostuisi ajan kanssa kumulatiivinen kysymys-vastaus-tietokanta, jota voidaan hyödyntää tehokkaasti jatkossa myös laajempia kokonaisuuksia hahmoteltaessa.

Eikö sitten Suomessa ole vielä tällaista julkaisua? Duodecim-seuran sivuilta löytyy artikkeleita monista keskeisistä aiheista. Lisäksi meillä on ns. Käypä hoito -ohjeet. Valitettavasti näistä lähteistä ei juurikaan löydy vastauksia yksittäisiin terveysväittämiin. Artikkelit käsittelevät laajasti eri sairauksia ja niiden hoitoja, mutta niistä ei löydy vastauksia ajankohtaisiin terveysväittämiin.

Tällaisen uuden nopeasti reagoivan julkaisun laadukas ylläpito on työlästä. Se vaatisi myös riippumattomista lähteistä saatavan vakaan rahoituksen sillä sivutoimisesti sen ylläpito ei voi toimia alkuinnostusta pidemmälle. Kuluvana vuonna merkittävä joukko suomalaisia terveysalan asiantuntijoita ja tutkijoita suhtautui ajatukseen myönteisesti. Olisiko nyt oikea aika saada tämä myös tehdyksi?