Valtionrahoituksen kokonaiskustannusmalli eriarvoistaa tutkijoita

Vieraileva kirjoittaja: Olli Raitakari, Akatemiaprofessori, LT.

Suomen perustuslaissa on säädetty tieteen vapaudesta – tutkijoilla on oikeus itse määritellä tutkimuksensa aiheet ja menetelmät.

Olen huolestuneena pannut merkille, että Suomen Akatemian käyttämä tutkimusrahoituksen kokonaiskustannusmalli on alkanut ohjata yliopistoissa tehtävän terveystutkimuksen sisältöä tavalla, joka vaarantaa tieteen vapauden ja asettaa tutkijoita eriarvoiseen asemaan.

Suomen Akatemia myöntää osan tutkimusrahoituksesta ns. kokonaiskustannusmallin mukaisena, joka sisältää vaatimuksen yliopiston omarahoitusosuudesta. Akatemia rahoittaa kustannuksista 70% edellyttäen, että loput 30% tulee yliopistolta. Omarahoitusosuus järjestetään esimerkiksi käyttämällä hankkeessa yliopiston budjettirahoitteista henkilöstöä.

Jos tämä ei ole mahdollista, niin yliopisto voi vaihtoehtoisesti nimetä osan Akatemian rahoituksesta perimästään hallinnointipalkkiosta ”omarahoitusosuudeksi”. Hallinnointipalkkion voi kuitenkin periä ainoastaan palkkakustannuksista. Jos tutkimuksen kulut koostuvat esimerkiksi vain laboratoriotarvikkeista, niin omarahoitusosuuden toteuttaminen muodostuu ongelmaksi.

Ohessa kolme aitoa esimerkkiä kokonaiskustannusmallin aiheuttamista ongelmista:

1) Tutkija hakee rahoitusta laboratoriomääritysten tekemiseen. Ne tehtäisiin ulkomaisessa yhteistyölaboratoriossa, joka pystyy ne ainoana maailmassa tekemään. Yliopiston kontrollerit eivät haluaisi hyväksyä budjettia, koska omarahoitusosuutta ei saada katettua. He ehdottavat voitaisiinko määrityksiä tehdä oman yliopiston työnä, niin ettei tarvitsisi tehdä yhteistyötä ulkopuolisen laboratorion kanssa. Vaihtoehtoisesti kontrollerit esittävät, että analysoitavien näytteiden määrää pienennettäisiin. Kontrollerit myös pohtivat voiko tällaiselle hankkeelle, jonka pääasiallinen kulu muodostuu laboratoriomäärityksistä, ylipäätään hakea Akatemian hankerahoitusta. Tutkija kokee, että häntä painostetaan muuttamaan tutkimussuunnitelmaansa.

2) Tutkija on budjetoinut hankkeelleen palkkakustannuksia, mukaan lukien omaa palkkaansa. Tutkijan palkka tulee Akatemian myöntämästä profilaatio-rahasta. Hanke saa rahoituksen ja yliopiston talouspuoli havahtuu siihen, että tutkijan palkkaa ei voi käyttää omarahoitusosuutena, koska se ei ole budjettirahoitusta. Kontrollerit ehdottavat, että hankkeen johtaja vaihdettaisiin ja tilalle nimettäisiin joku muu henkilö, joka saa palkkansa budjetista. Toisena ratkaisuehdotuksena esitetään, että tutkija ei nostaisi kaikkea myönnettyä rahaa, vaan lyhentäisi hankkeen kestoa, niin ettei yliopistolle tulisi niin paljon kustannuksia. Tutkija ei haluaisi suostua kumpaankaan ehdotukseen.

3) Tutkija hakee rahoitusta osana Akatemian konsortiohanketta. Konsortion osapuolet sopivat, että hankkeen laboratorioreagenssien kustannukset lisätään tutkijan edustaman yliopiston budjettiin, jossa määritykset tehtäisiin. Yliopiston talousjohto ei suostu hyväksymään budjettia. Konsortion pitää laatia uusi budjetti, jossa laboratoriokustannukset jyvitetään keinotekoisesti eri tutkimuslaitosten välillä.

Nämä esimerkit herättävät kysymyksen, eriarvoistaako kokonaiskustannusmalli tutkijoita. Malli suosii tutkijoita, jotka saavat palkkansa yliopiston budjetista tai joilla on käytössä budjettirahoitteista henkilökuntaa, ja joiden tutkimuksen kulurakenne koostuu pääosin palkkakustannuksista.

Akatemian myöntämä tutkimusrahoitus tulisi vapauttaa kokonaiskustannusmallista. Olisi tasa-arvoisempaa palata aiemmin käytössä olleeseen lisäkustannusmalliin, joka on käytössä Euroopan tutkimusneuvoston ja kotimaisten säätiöiden myöntämissä apurahoissa. Niissä ei ole vaatimusta omarahoitusosuudesta ja yliopisto voi periä hallinnointipalkkion riippumatta apurahan käyttökohteesta.

Nykytilanne on epäterve – yliopiston talousihmisiä ei pitäisi velvoittaa toimimaan portinvartijoina, jotka määrittelevät millaisiin hankkeisiin yliopiston tutkijat voivat hakea Akatemian hankerahoitusta.

Kirjoittaja:

Olli Raitakari, Academy Professor. Director, Centre for Population Health Research, University of Turku and Turku University Hospital, email: olli.raitakari@utu.fi

Rahoittaako Suomen Akatemia huonoa tiedettä?

Viimeisen viikon aikana mediassa on esitetty monia kannanottoja, joissa on kyseenalaistettu Suomen Akatemian rahoituspäätöksiä tietyille esiin nostetuille hankkeille. Ideana kannanotoissa lienee ”turhien” hankkeiden karsinta Akatemian rahoituksen uhkaavan vähenemisen vuoksi.

Kyseenalaistuksen perusteena on ollut vain hankkeen otsikko ja mahdollisesti sen julkinen kuvaus. Itse hankesuunnitelmat eivät ole julkisesti saatavilla.

Tosiasia on kuitenkin, että edes ammatikseen tiedettä tekevän on mahdotonta arvioida hankkeiden mielekkyyttä tieteenalan ulkopuolelta. Ja etenkään vain otsikon ja tiivistelmän perusteella.

Itselläni on lähes 30 vuoden kokemus ammattitutkijana. Olen ollut myös 6 vuotta Suomen Akatemian toimikunnan jäsen ja mukana lukuisissa kansallisissa ja kansainvälisissä tiedearvioinneissa.

Tietäen Akatemian valintaprosessin ulkopuolisine vertaisarviointeineen ja erittäin kovan kilpailun jokaisen tieteenalan sisällä, en rohkenisi väittää jokin tietyn rahoitetun hankkeen olevan sellainen, että sitä ei olisi pitänyt rahoittaa.

Tällaista itsekriittisyyttä ei näytä kuitenkaan löytyvän tietyiltä somevaikuttajilta ja journalisteilta.

Hankkeiden arviointiprosessi

Hankkeet arvioidaan kansainvälisten vertaisarvioijien toimesta, jonka jälkeen kyseisen aiheen asiantuntijoista kostuva paneeli järjestää hankkeet paremmuusjärjestykseen. Tämän jälkeen kunkin toimikunnan jäsenet arvioivat hankkeita ja asettavat eri paneelien aikaisemmin arvioimat hankkeet keskinäiseen järjestykseen.

Lopulta rahoitus myönnetään vain 14 prosentille hakemuksista.

Systeemi ei ole tietenkään täydellinen ja virheetön. Mutta olen oman kokemukseni perusteella kyllä vakuuttunut, että rahoituksen saaneet hankkeet ovat varmasti rahoituksensa ansainneet. Ongelmana on enemmänkin se, että liian moni erinomainen hanke jää ilman rahoitusta.

Onko hankkeiden kritisointi merkki tieteen politisoitumisesta?

Totta kai politiikka vaikuttaa tieteeseen, sillä tiede ei elä irti todellisuudesta.

Selvimmin tämä näkyy toimikuntien keskinäisessä rahanjaossa, jossa noudatetaan tiedepoliittisia historiallisia päätöksiä eikä välttämättä esimerkiksi tieteenalojen kansainvälistä tasoa. Lisäksi ylhäältä päin ohjatut ohjelmat syntyvät (tiede)poliittisen prosessin seurauksena.

Nyt nousseen kritiikin kohteena näyttäisi olevan etenkin Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan alaan kuuluvat päätökset, etenkin monikulttuurisuuteen ja naistutkimukseen liittyvät hankkeet.

Ei voi välttyä ajatukselta, että kritiikin kohteeksi ovat valikoituneet tieteenalat, jotka ovat muutenkin olleet poliittisesti kyseenalaistamisen kohteena.

Jotkut alat ovat helpommin kritisoitavissa kuin toiset

Väitän, että otsikon perusteella kritisointi on helppoa tietyillä tieteenaloilla mutta paljon vaikeampaa toisilla. Asiaa voi konkretisoida parilla esimerkillä. Kannattaisiko mielestäsi kahta seuraavaa hanketta rahoittaa?

Valoaktiiviset proteiinihäkki-biohybridit valolla indusoitaviin sovellutuksiin

Inertiaalisen välin turbulenssi magneettisissa pilvissä

Nämä ovat saaneet rahoituksen viimeisimmässä haussa. Itse kyllä luotan, että ne ovat erinomaisia hankkeita ja ilman muuta rahoituksensa ansainneet.

Mutta millä perusteella arvioit kyseiset hankkeet hyviksi tai huonoiksi? Luonnontieteen ja monen muun tieteenalan hankkeita on itsestään selvästi mahdoton arvioida julkisen kuvauksen perusteella.

Voidaan perustellusti kysyä, miten jotkut kuvittelevat voivansa arvioida nyt julkisuudessa kritisoituja hankkeita ilman asiantuntijuutta ja yksityiskohtaista tietoa hankkeesta ja sen merkityksestä?

Tieteen tulee olla politiikasta riippumatonta

Tieteen yksittäiset rahoituspäätökset tulee olla politiikasta riippumattomia. Koska tiedettä rahoitetaan suurelta osin julkisella rahoituksella, emme mahda sille mitään, että poliittinen ohjaus vaikuttaa eri tieteenalojen painotuksiin rahoituksessa ja suuriin linjauksiin.

Liiallisella poliittisella ohjauksella on kuitenkin varjopuolensa. Perustutkimus on kaiken uuden tiedon perusta. Liiallinen rahoituksen ohjaaminen soveltavaan tutkimukseen, josta ”pikavoitot” ovat todennäköisempiä, johtaa ajan kuluessa tieteen pohjan pettämiseen.

Perustutkimuksen tavoite on tuottaa uusia havaintoja ja uutta tietoa, joilla on sinänsä itseisarvonsa. Perustutkimuksen tulokset ovat niitä, joiden päälle myös soveltava tutkimus rakentuu.

Poliittinen vaikuttaminen siihen, mikä on tieteenalojen sisällä hyvää tiedettä ja mikä ei, on moneen kertaan todettu olevan tuhoon tuomittu tie. Tutkijalähtöinen tutkimus on luontaisesti uudistuvaa silloin, kun se perustuu kilpailuun ja kansainväliseen arviointiin. Tieteen merkittävimmät keksinnöt ovat lähes poikkeuksetta sellaisia, joita ei ole voitu etukäteen ennustaa.